Blogin kanssa on vähän ongelmia, enkä tiedä mitä tekis... Ainoa asia, jonka voin tehdä, on kirjoittaa uusia postauksia. En voi muokata ulkoasua enkä blogin asetuksia, kommenteihinkaan en voi vastata omalla nimellä. Ja minä kun luulin hallitsevani kännykät ja tietokoneet ihan hyvin!
Nyt mietinnässä on, että luovunko koko blogista. Vai taistelenko vielä tämän kanssa. Vai alotanko kenties uuden. Viimeisestä vaihtoehdosta seuraa niin paljon lisäkysymyksiä. Kukahan niihin osais vastata?
Rohkeita ne jotka lähtevät
ne jotka jäävät
Toiveistaan tuulen tekevät
ja punovat haaveistaan purjeen.
Matkaa tekevät kukin tavallaan
tähtikarttoja, meriteitä lukevat
vaan taivaanrantaan,
merenaaltojen taa
ei ole yhtä oikeaa reittiä
löytää kukin silti etsimänsä
Tämän Heli Pukin runon sain työkaveriltani viimeisenä yhteisenä työpäivänämme ennen tänne muuttoani. Silloin tällöin olen palannut näiden sanojen pariin, miettien työkavereita, muuttoa, rohkeutta - elämää yleensäkin.
Niin kuin nyt tänä aamuna, kun sähköpostini kilahti uuden viestin merkiksi. Sain vastauksen lähettämääni viestiin, jonka lähettämiseen olin pitemmän aikaa kerännyt rohkeutta. Vastaus ei ollut ihan sitä, mitä olin odottanut ja olettanut saavani, mutta pieni toivonkipinä sykähtelee vielä. Joudun ilmeisesti kutomaan purjeeni uudelleen. Toivottavasti siitä tulee yhtä mieleinen kuin alkuperäisestäkin.
Tästä mysteeritekstistä kerron joskus lisää, jos asiat etenevät toivomaani suuntaan.
Miehen yllättäinen reissu vei hänet viikonlopuksi pohjoiseen ja minä jäin kolmeksi yöksi lasten kans keskenään. Olenhan toki kotiäitinä lähes joka päivä lapsista päävastuussa, mutta 24 tuntia vuorokaudessa ilman hengähdystaukoja meinaa uuvuttaa. Päätin herättää blogin yli vuoden tauon jälkeen eloon ja aloittaa helpolla -positiivarilistalla. Täältä pesee:
Nukuttiin aamulla pitkään
Kuopus on melkoinen aamuvirkku, joka yleensä herää kukonlaulun aikaan kujertamaan. Tänä aamuna heräsin niin, että tunsin oikeasti nukkuneeni. Aamutuntien unet on iltavirkulle tärkeitä!
Pikkutyypin pitkät päiväunet
Uniaiheella jatkuu, huomaa, että vähän väsynyttä meininkiä ollut. Yleensä mikrounia nukkuva yksivuotias ikiliikkuja nukkui pitkästä aikaa kunnon päikkärit. Sain itellekin kaivatun tauon ja myös laatuaikaa isomman kanssa.
Majaleikki
Rakennettiin tytön kans maja peitoista ja tuoleista ja pelattiin siellä Pikkumyy-peliä ja kirjotettiin yks kirje. Huippua, kun tuo on jo niin iso, että sen kans voi tehä kivojaki juttuja!
Saippulakuplia
Tyttö sai ite ostaa kaupasta saippuakuplapullon ja mentiin yhdessä puistoon ilta-auringon valossa niitä puhaltamaan. Puolet ainaki kaatu maahan, mutta oli silti hauskaa!
Ajatus ei kulje. Pää tuntuu samalta kuin sieraimet pahimman kesäflunssan aikaan. Mistä tähän vaivaan löytyisi nenäliina ja nasoliini?
Jos saisi nukuttua yhden kunnon yön. Tai edes kunnon päivätorkut. Tulisi nyt tuo kahdeskymmenes hammaskin läpi ja lakkaisi kiusaamasta pientä öisin ja päivisin. Elättelen toiveita, että vaivan loputtua taaperokin kaipaa omaa tilaa ja kaikki nukkuvat paremmin. Kuten kokeneempi äiti kerran totesi, asiat on hyvin, kunhan kaikki saa riittävästi unta.
Projektien lista on pitkä, energiatolppa lyhyt. Hitaasti hyvä tulee, muistutan itseäni viivatessa paperilta jonkun kohdan yli. Onhan meillä juokseva vesi, toimiva viemäri ja sähköt. Seinät suojana, katto kasassa ja ruokaa kaapissa. Monta isoakin juttua on saatu tehtyä. Muistellako aikaansaannoksia vai tuhahdella tekemättömien perään?
Seinäkellot raksuttavat epätahtiin. Istun vain, tekemättä mitään. En tohdi häiritä herkkäunisen päivätorkkuja kolistelemalla, enkä kyllä jaksaisi tehdä mitään, vaikka herättämisestä ei tarvitsisi huolehtia. Sysään syrjään stressin kaikesta ja huokaan. Kyllä se tästä!
Viime viikko meni lähinnä siivotessa, järjestellessä ja tavaroille paikkaa etsiessä. Kämppä saatiin siihen kuntoon, että eilen kehtasi kutsua kylään ensimmäiset vieraat. En ollut aiemmin kerennyt omaa pihaa kauemmas, mutta tänään päätettiin lähteä lähialueelle tutkimusretkelle. Kävin tarkistamassa, onko koomisen näköinen pikkuriikkinen postitoimisto todellakin toiminnassa (kyllä, auki jopa jokaisena arkipäivänä parin tunnin ajan ) ja hymyilin mahtipontisen kuuloisille tiennimille.
Hiekan rahistessa rattaiden renkaiden alla käännyin seuraavalle tielle. Siinä samassa näin isokokoisen koiran laukkaavan kohti hurjaa vauhtia. Päätin yrittää tyynenä jatkaa matkaa hitaasti kävellen, mutta koiran määrätietoinen olemus sai minut kuitenkin pysähtymään. Perässä tuli omistaja hurttaa huhuillen ja kysyi kuulumisiani. Totesi samaan hengenvetoon, että taitaa tuntea mieheni veljen. Emme olleet koskaan tavanneet, mutta nainen päätteli henkilöllisyyteni vaivatta, pienen pitäjän tyylille uskollisesti. Huomasin, että hän oli lapsineen ja koirineen puistossa, jonka olemassaolosta minulla ei ollut ollut tietoakaan. Itsensä esitellyt nainen johdatteli meidät puistoon rupatellen tuttavallisesti. Tytär kipitti lapsilauman sekaan leikkimään minun jäädessä juttelemaan lasten äidin kanssa.
"Tässä nämä taitaa olla, tämän kylän kaikki pikkulapset. Tai asuu tuossa seuraavalla tiellä kaksi pientä tyttöä. Muita pieniä ei tässä lähistöllä sitten olekaan." Hymähdin. Nehän mahtuvat kaikki leikkikentän lentokoneeseen yhtäaikaa istumaan. Ja lähes jokaiselle on oma keinukin.
Myöhemmin paikalle hurautti autolla kolmas nainen. Siinä me istuimme ja juttelimme, jokainen omalla aksentillaan. Kun kello lähestyi kolmea, kaivoi ensimmäisenä paikalla ollut äiti laukustaan pienen viltin ja eväsrasian. Minunkin lapseni kutsuttiin osingoille. Harmittelin, että puhelimeni oli jäänyt kotiin, olisin niin halunnut ikuistaa sen evästuokion. Pienet nakerot nököttivät niin sopuisasti vierivieressä, nakertaen omenalohkoja ja kurkkusiivuja. Koirat kulkivat piirin ulkopuolella herkkupalojen toivossa ja järjestystä ylläpitämässä.
Pari tuntia hurahti hetkessä. Kotimatkalla hymyilin tälle pienelle kommuunille, ihmisten ystävällisyydelle, kiinnostavalle kohtaamiselle - elämälle.
Oma koti kullan kallis.
Vielä on hommaa ja remppaa edessä, mutta nyt me asutaan täällä. Muutto on venynyt milloin mistäkin syystä. Eilen illalla kellahdettiin omaan sänkyyn. Väsyneinä mutta onnellisina!
Aamulla heräsin hanhien kuorolauluun jo ennen seitsemää. Ei tuollaiseen töräyttelyyn ole ikänsä sivistyksen parissa asunut vielä tottunut ;) Nyt vain odotellaan vieraita kylään, tervetuloa matalaan majaamme!
Vielä tänään kalenterissa lukee huhtikuu. Viikonloppuna tuli ylläritakatalvi, joka on tällä viikolla ajettu kauas pois hurjien lämpötilojen saattelemana! Eilen mittari oli paria pykälää vaille +30 astetta. K-e-s-ä! Ihan mieletöntä!
Puut verhoutuvat kesäasuihinsa, maa kuoriutui lumivaipastaan. Samaan tahtiin alkaa katukuvassa paljastua säärtä ja käsivartta kesäväriä kaivaten.
En koskaan perinyt pappani piparkakun ruskeaa ihoa. Väriltäni muistutan lähinnä kuuluisaa Maijan karitsaa, etenkin talven jäljiltä. Siinä missä monet muut vertailevat hipiänsä päivettyneisyyttä jo ensimmäisellä kesälomaviikolla, minun ihoani voi hyvällä tahdolla kutsua vaalean toffeensävyiseksi elokuun lopulla. Jos olisin vuosien mittaan pitänyt kirjaa saamistani ulkonäkökommenteista, ihonvärini olisi takuulla ykkössijalla! Kalkkilaivan kapteenit ja muut loppuunkulutetut kuittailut on kyllä vuosien mittaan kuultu, niin läheisten kuin hyvänpäiväntuttujen suusta. Nuorempana "kummalla on ruskeempi käsi?" aiheutti yhtä pahoja vilunväristyksiä ja häpeilyä kuin "käytetään toisten kenkiä"-leikki. (Tähän räpylään kun ei mitkään kolmiseiskat mahtuneet...)
Nykyään olen sinut lumikkimaisen ihoni kanssa ja käytän suosiolla aurinkorasvaa kesäpäivisin. Nykytiedon valossa olen mieluummin valkoinen kuin punaruskea.
Sitä paitsi tästä värityksestä on yksi hyötykin! Kukaan ei voi uskoa, etten ole sheivannut sääriäni ainakaan kolmeen kesään. Vaaleat ihokarvat erottuvat näistä jaloista lähinnä suurennuslasin avulla.
Nautinnollista vapunviettoa!
