Monday, 11 May 2015

Maanantaina

Viime viikko meni lähinnä siivotessa, järjestellessä ja tavaroille paikkaa etsiessä. Kämppä saatiin siihen kuntoon, että eilen kehtasi kutsua kylään ensimmäiset vieraat. En ollut aiemmin kerennyt omaa pihaa kauemmas, mutta tänään päätettiin lähteä lähialueelle tutkimusretkelle. Kävin tarkistamassa, onko koomisen näköinen pikkuriikkinen postitoimisto todellakin toiminnassa (kyllä, auki jopa jokaisena arkipäivänä parin tunnin ajan ) ja hymyilin mahtipontisen kuuloisille tiennimille.

Hiekan rahistessa rattaiden renkaiden alla käännyin seuraavalle tielle. Siinä samassa näin isokokoisen koiran laukkaavan kohti hurjaa vauhtia. Päätin yrittää tyynenä jatkaa matkaa hitaasti kävellen, mutta koiran määrätietoinen olemus sai minut kuitenkin pysähtymään. Perässä tuli omistaja hurttaa huhuillen ja kysyi kuulumisiani. Totesi samaan hengenvetoon, että taitaa tuntea mieheni veljen. Emme olleet koskaan tavanneet, mutta nainen päätteli henkilöllisyyteni vaivatta, pienen pitäjän tyylille uskollisesti. Huomasin, että hän oli lapsineen ja koirineen puistossa, jonka olemassaolosta minulla ei ollut ollut tietoakaan. Itsensä esitellyt nainen johdatteli meidät puistoon rupatellen tuttavallisesti. Tytär kipitti lapsilauman sekaan leikkimään minun jäädessä juttelemaan lasten äidin kanssa.

"Tässä nämä taitaa olla, tämän kylän kaikki pikkulapset. Tai asuu tuossa seuraavalla tiellä kaksi pientä tyttöä. Muita pieniä ei tässä lähistöllä sitten olekaan." Hymähdin. Nehän mahtuvat kaikki leikkikentän lentokoneeseen yhtäaikaa istumaan. Ja lähes jokaiselle on oma keinukin.

Myöhemmin paikalle hurautti autolla kolmas nainen. Siinä me istuimme ja juttelimme, jokainen omalla aksentillaan. Kun kello lähestyi kolmea, kaivoi ensimmäisenä paikalla ollut äiti laukustaan pienen viltin ja eväsrasian. Minunkin lapseni kutsuttiin osingoille. Harmittelin, että puhelimeni oli jäänyt kotiin, olisin niin halunnut ikuistaa sen evästuokion. Pienet nakerot nököttivät niin sopuisasti vierivieressä, nakertaen omenalohkoja ja kurkkusiivuja. Koirat kulkivat piirin ulkopuolella herkkupalojen toivossa ja järjestystä ylläpitämässä.

Pari tuntia hurahti hetkessä. Kotimatkalla hymyilin tälle pienelle kommuunille, ihmisten ystävällisyydelle, kiinnostavalle kohtaamiselle - elämälle.

6 comments:

  1. Ai että. Kiva ku on muitaki mukuloita ja äitejä lähistöllä. Koirista en niin piittaa..

    ReplyDelete
    Replies
    1. En minäkään. Toinen niistä rakeista pyyhkäs kuonon mun housuihin, yäk

      Delete
  2. Kuulostaa mukavalta! Huippua!

    ReplyDelete
  3. hieno kokemus,vai mitä,paistoko aurinko?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Täällä paistaa aina aurinko ;) ainakin melkein!

      Delete

Jätäthän merkin käynnistäsi!