Tukko

Ajatus ei kulje. Pää tuntuu samalta kuin sieraimet pahimman kesäflunssan aikaan. Mistä tähän vaivaan löytyisi nenäliina ja nasoliini?

Jos saisi nukuttua yhden kunnon yön. Tai edes kunnon päivätorkut. Tulisi nyt tuo kahdeskymmenes hammaskin läpi ja lakkaisi kiusaamasta pientä öisin ja päivisin. Elättelen toiveita, että vaivan loputtua taaperokin kaipaa omaa tilaa ja kaikki nukkuvat paremmin. Kuten kokeneempi äiti kerran totesi, asiat on hyvin, kunhan kaikki saa riittävästi unta.

Projektien lista on pitkä, energiatolppa lyhyt. Hitaasti hyvä tulee, muistutan itseäni viivatessa paperilta jonkun kohdan yli. Onhan meillä juokseva vesi, toimiva viemäri ja sähköt. Seinät suojana, katto kasassa ja ruokaa kaapissa. Monta isoakin juttua on saatu tehtyä. Muistellako aikaansaannoksia vai tuhahdella tekemättömien perään?

Seinäkellot raksuttavat epätahtiin. Istun vain, tekemättä mitään. En tohdi häiritä herkkäunisen päivätorkkuja kolistelemalla, enkä kyllä jaksaisi tehdä mitään, vaikka herättämisestä ei tarvitsisi huolehtia. Sysään syrjään stressin kaikesta ja huokaan. Kyllä se tästä!

Maanantaina

Viime viikko meni lähinnä siivotessa, järjestellessä ja tavaroille paikkaa etsiessä. Kämppä saatiin siihen kuntoon, että eilen kehtasi kutsua kylään ensimmäiset vieraat. En ollut aiemmin kerennyt omaa pihaa kauemmas, mutta tänään päätettiin lähteä lähialueelle tutkimusretkelle. Kävin tarkistamassa, onko koomisen näköinen pikkuriikkinen postitoimisto todellakin toiminnassa (kyllä, auki jopa jokaisena arkipäivänä parin tunnin ajan ) ja hymyilin mahtipontisen kuuloisille tiennimille.

Hiekan rahistessa rattaiden renkaiden alla käännyin seuraavalle tielle. Siinä samassa näin isokokoisen koiran laukkaavan kohti hurjaa vauhtia. Päätin yrittää tyynenä jatkaa matkaa hitaasti kävellen, mutta koiran määrätietoinen olemus sai minut kuitenkin pysähtymään. Perässä tuli omistaja hurttaa huhuillen ja kysyi kuulumisiani. Totesi samaan hengenvetoon, että taitaa tuntea mieheni veljen. Emme olleet koskaan tavanneet, mutta nainen päätteli henkilöllisyyteni vaivatta, pienen pitäjän tyylille uskollisesti. Huomasin, että hän oli lapsineen ja koirineen puistossa, jonka olemassaolosta minulla ei ollut ollut tietoakaan. Itsensä esitellyt nainen johdatteli meidät puistoon rupatellen tuttavallisesti. Tytär kipitti lapsilauman sekaan leikkimään minun jäädessä juttelemaan lasten äidin kanssa.

"Tässä nämä taitaa olla, tämän kylän kaikki pikkulapset. Tai asuu tuossa seuraavalla tiellä kaksi pientä tyttöä. Muita pieniä ei tässä lähistöllä sitten olekaan." Hymähdin. Nehän mahtuvat kaikki leikkikentän lentokoneeseen yhtäaikaa istumaan. Ja lähes jokaiselle on oma keinukin.

Myöhemmin paikalle hurautti autolla kolmas nainen. Siinä me istuimme ja juttelimme, jokainen omalla aksentillaan. Kun kello lähestyi kolmea, kaivoi ensimmäisenä paikalla ollut äiti laukustaan pienen viltin ja eväsrasian. Minunkin lapseni kutsuttiin osingoille. Harmittelin, että puhelimeni oli jäänyt kotiin, olisin niin halunnut ikuistaa sen evästuokion. Pienet nakerot nököttivät niin sopuisasti vierivieressä, nakertaen omenalohkoja ja kurkkusiivuja. Koirat kulkivat piirin ulkopuolella herkkupalojen toivossa ja järjestystä ylläpitämässä.

Pari tuntia hurahti hetkessä. Kotimatkalla hymyilin tälle pienelle kommuunille, ihmisten ystävällisyydelle, kiinnostavalle kohtaamiselle - elämälle.

Vihdoinkin kotona

Oma koti kullan kallis.

Vielä on hommaa ja remppaa edessä, mutta nyt me asutaan täällä. Muutto on venynyt milloin mistäkin syystä. Eilen illalla kellahdettiin omaan sänkyyn. Väsyneinä mutta onnellisina!
Aamulla heräsin hanhien kuorolauluun jo ennen seitsemää. Ei tuollaiseen töräyttelyyn ole ikänsä sivistyksen parissa asunut vielä tottunut ;) Nyt  vain odotellaan vieraita kylään, tervetuloa matalaan majaamme!