Kaksi vuotta sitten pohdin, että minkälainen äiti minusta tulee ja millainen haluaisin olla. Inspiroiduin viime viikolla nähdystä blogikirjoituksesta, jossa kahden lapsen äiti harrasti realistista itsetutkistelua.
Minkälainen minä olen? Puolitoista vuotta sitten astuin äitiyden saappaisiin. Ne olivat isot ja lonksuivat jalassa, etenin välillä liioitellunkin varovaisesti varoen kompastumista. Ensimmäisen vuoden aikana ensiaskeleista tuli varmempaa kävelyä, mutta silti välillä edessä tuntuu olevan liian syvä kuralammikko ja kantapäähän hiertyy ikävä rakko. Eteenpäin on kuitenkin päästy.
Mietin vastausta otsikon kysymykseen pitkän aikaa. Viime päivien aikana olen jäsennellyt mielikuviani toiveisiin, negatiivissävytteisiin ja realistisiin. Olen yrittänyt nähdä tilannetta ulkopuolisen silmin, muistellut saamiani kommentteja ja niiden vaikutusta minuuten. Pohdin mielialanikin vaikutusta käsitykseen.
Lopulta päädyin selventämään ajatusten sekamelskaa kirjoittamalla niitä ylös. Tätä on varmaan hauska palata myöhemmin lukemaan, kun tilanne on muuttunut aikojen saatossa. Voisin kuvitella, että jo vuodenkin päästä kahden lapsen äitinä ajatukset poikkeavat tämänpäiväisistä.
Yritin tiivistää ajatuksen muutamaan adjektiiviin.
Rauhallinen mutta kärsimätön.
En hötkyile turhia enkä stressaa pienestä. Lapsi saa harjoitella luvallani akrobaatin kykyjä sohvan käsinojalla ja legolaatikon kannella. Turhalle kitinälle ja vitkuttelulle ei sen sijaan riitä pinna. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin saman tien, kun pukemistilanteessa metriheikki ottaa koivet allensa ja pinkoo karkuun. Tai kun hän ilmaisee haluavansa peiton, mutta potkii sen pois, haluaa sen uudelleen, mutta ei niin, että varpaat peittyy, mutta niin, että kainalot eiku kädet eiku maha, eiku ei peittoo, missä peitto, haluaa sittenkin toisen peiton, ei sitä, äitin peitto, eiku sittenkin oma, eiku argh.
Turvallinen mutta tylsä.
Syliin pääsee aina, en pakota kohtaamaan vierasta, omastakin mielestä pelottavaa koiraa, odotan vieressä, kunnes pieni nukahtaa (jos hän sitä tarvii).
Tylsyyden selitän sillä, että parhaimmat käkätykset ja ilonkiljahdukset saa aikaan daddy, jolla on mielikuvitusta ja mielenkiintoa vääntää naama hassuun virneeseen kerta toisensa jälkeen tai piiloutua nojatuolin taakse sadatta kertaa vain ponnahtaakseen esiin lapsen naurunremakan saattelemana.
Jämäkkä mutta rempseä.
Pidän sanani ja tietyistä säännoistä en ole valmis joustamaan piiruakaan. En kuitenkaan kulje kokoajan otsa rypyllä, vaan mieluummin (omalta äidiltä opittuun tapaan) rallattelen tilanteeseen sopivaa laulua tai lorua silloin, kun esimerkiksi hammaspesu tai kenkien laitto ei miellytä.
Kannustava mutta mukavuudenhaluinen.
Rohkaisen kokeilemaan uutta ja kehun vuolaasti onnistumisia. Otan pikkuisen apukokiksi keittiöpuuhissa ja annan hänen sekoittaa taikinaa niin että jauhot pöllyää, sekä opetan häntä pikkupiiaksi pyykkipäivinä. Silti joskus tarkoituksella leivon päiväuniaikaan tai siivoan pikaisesti lapsen keskittyessä johonkin muuhun, sillä toisinaan on mukava saada jotain aikaiseksi omaan tahtiin.
Rakastava.
Tähän kohtaan en halunnut lisätä muttia. Haluan rakastaa ehdoitta, tänään ja huomenna. Ja haluan hänen tietävän sen.
