Kauneuskilpailut

Keväällä posti toi kirjeen. Siitä se kaikki lähti.

Hetken mielijohteesta marssin toimistolle ja ilmottauduin mukaan kisaan.
Uskokaa tai älkää, kuvittelin kyseisen mittelön olevan helppoa kuin hengittäminen! Nolona myönnän luulleeni myös lähtökohtien olevan niin hyvät, ettei mitään tarvisi oikeastaan tehdä voiton eteen. Kunhan vain istuisin ja odottelisin palkintoa...

                                                 kuva taalta



Ja pah! 
Pian alkoi valjeta. Se, että kisaan ei kuulu yhtä tiettyä kisapäivää, ei olekaan mikään helpotus. Päinvastoin! Kisakunnossa on pysyttävä koko kesän, sillä tuomarit tulevat paikalle arvostelemaan milloin vain -todennäköisesti silloin kun heitä vähiten odotat.


Katumus mukaanlähtemisestä kasvoi päivä päivältä mahan kanssa samaan tahtiin. Kävipä mielessä jo perääntyminenkin. Ei minusta taida olla kisakunnon ylläpitäjäksi tällaisena etupainotteisena massankerääjänä, tuumin.


Vaan ei minusta kyllä luovuttajaakaan tule! Eilen en enää keksinyt yhtäkään tekosyytä lorvimiseen, joten päätin tehdä lehmän ruuansulatusta muistuttavan ajatustoiminnan sijaan jotain konkreettista. Aukaisin oven ja linkutin kipeine issiaksineni pihamaalle. Tuskanhiki valui ja selkäparka ruikutti vanhaa valitusvirttä. En yhtynyt kuoroon, vaikka mukanakulkeva alivuokralaisenikin alkoi vaatia lopettamista tömmyyttäen asuntonsa seinämyksiä kaikin voimin. Puhisin ja ähisin päättäväisenä puolen tunnin ajan maalilinja silmissä siintäen...

Ja kas näin! Valmista tuli! Kukkapenkki on rikkaruohoton, joten tervetuloa vain arvioimaan pihaamme, arvon tuomarit!

Tai hetkinen, odottakaas vähän niin könkkään hakemaan vielä ruohonleikkurin...